The Happiness of being horribly late

Myöhästyin koulusta heti viikon alussa. Se oli hienoa. Hienompaa kuin olin koskaan sen ajatellut olevan. Heräsin kylläkin ajoissa ja kävin suihkussa hyvissä ajoin. Söin aamupalaa ja ehdin katsella hiukan televisiotakin. Kuitenkin, jostain kumman syystä jota en vieläkään ymmärrä, kello oli yhtäkkiä liian paljon. Niin käy joka ikinen kerta – luulen ehtiväni ajoissa, mutta kuitenkaan se ei koskaan tapahdu. Kampa oli hukassa ja etutukka sekaisin. Kansio ei meinannut mahtua laukkuun. Juuri, kun olin pääsemässä ovesta ulos, minulle soitti vielä liian sinnikäs vakuutusmyyjä. En ole koskaan lyönyt luuria korvaan puhelinmyyjille saati haistatellut heille. En vain kykene tekemään sitä. Kiltteyttä kai väärässä paikassa. Kun nainen viimein oli saanut selostettua vakuutuksen edut ja minä sanottua, etten tajua vakuutuksista mitään ja äitini niitä minulle hoitaa, sain puhelun lopetettua. Pakollisen ruotsin luento oli alkanut aikoja sitten. Päätin, että paskaako tässä enää juoksemaan.




Pakkasin laukkuuni vielä hypokondrisia oireita helpottavaa käsihuuhdetta. Ajatella, sekin olisi unohtunut jos olisin kiirehtinyt ja olisin saattanut saada joko aidon tai kuvitteellisen sikainfluenssan. Ulkona tuoksui hiukan syksylle, mutta aurinko paistoi lämmittävästi ja vahvisti kaikkien ympärilläni olevien asioiden värejä. Kävelin läpi ostoskeskuksen ja katselin näyteikkunoita. Mietin iloisesti, mitä kaikkea turhaa ostaisin, kunhan saan rahaa. Astuin taas ulos aurinkoon. Pori tuntui syleilevän minua. Se ei ollut vihamielinen ja väkivaltainen paikka, jollaiselta se useista varmasti tuntuu. Se oli iloinen, melkein kuin jokin eteläeurooppalainen kaupunki sykkivine väreineen ja hymyilevine ihmisineen. En tosin ole koskaan kokenut Barcelonaa tai mitään muutakaan aidosti elävää paikkaa. Saatoin ehkä juuri sen vuoksi tuntea sellaista iloa ympärilläni – aidot muistot katuparaateista ja eläväisistä lämpimän merikaupungin asukkaista olisivat saattaneet minut vain tuntemaan alemmuuden tunnetta, ärsytystä ja äkkinäistä halua hypätä mihin tahansa lentokoneeseen. Onneksi olen ollut köyhä koko elämäni, muutenhan tuokin tiistai-aamu olisi ollut totaalisesti piloilla – täynnä kaukomaiden kaipuuta ja vitutusta siitä, kuinka täällä ei ole elämää.



Kaikkea sitä jää huomaamatta kun kiirehtii. Ja kaikenlaista näkee, kun myöhästyy. Lasten sormiinsa littaamat ruusunmarjat, tuulessa kadulla tanssivat keltaiset lehdet ja Amerikkojen karttaa muistuttava lokinpaska sillankaiteella. Hämähäkkien rakentamat seitit aurinkoa vasten. Ja sen punatiilisen uusgoottilaisen kirkon tornin väri vihreiden puiden takana, sininen taivas sitä kehystäen – se oli kaunis. En ole koskaan ennen tajunnut, että kirkkohan on täydellisen värinen. Ainakin silloin, kun aurinko paistaa, puut ovat vehreimmillään ja taivas kirkkaan sinisenä.




Päästyäni koululle ei yksikään hikikarpalo pudonnut pitkin otsaani. Normaalisti juostuani kouluun muistutan ensimmäiset viisitoista minuuttia hikoilevaa sikaa. Kävelin rennosti paikalleni ja pyysin tunnilla jo käsitellyt monisteet opettajalta. En minä niitä aikonut täyttää tai opetella, mutta niin kunnon oppilas tekee. Pyytää opiskellut asiat kerrattavakseen jouduttuaan olemaan aamupäivän lääkärissä ja kiidettyään sieltä suoraan koululle, ilman venymistä, ilman viivyttelyä. Tietenkin.

Niin mukavaa aamua ja oikeastaan koko loppupäivää minulla ei ole ollut aikoihin. Aamuinen rento kävelyretkeni ja kaupungin syksyn ihmettely kaikessa rauhassa, ilman kiirettä, sai myös loppupäivän sujumaan miellyttävästi. Pitäisi varmaan myöhästyä useammin. Niin, tai sitten tosiaan koettaa lähteä sitä viittätoista minuuttia aikaisemmin.



Kuvina Poria viime syksyltä. By: Lenore

Still Alive.

Vesi valuu pitkin harmaata taivaanrantaa ja Ukon salamat halkovat kaupunkia mahtavan jyrinän saattelemana. Ja minä nautin siitä. Ukkonen ja sade ovat välillä vain niin tervetulleita asioita, vaikka niitä on kyllä nähty jo oikeastaan koko kuluva kesä. Kuuntelen tätä kaunista luonnon näytelmää niitä Yyteri-ilmoja odotellessa. En ihmettele yhtään, että tällaisen sään koittaessa ovat muinaiset esi-isämme ja -äitimme luulleet jumalten vihastuneen heille.

Ei minulla ole sen kummempaa asiaa. Kunhan ilmoitan, että olen edelleen elossa ja jatkan bloggaamista taas vaihteeksi. On minulla myös muutama kuva kesältä, vaikka onpa moni suunnitelma vielä toteuttamattakin. Suunnittelimme esimerkiksi astelevamme Särkänniemen porteista kesähelteen sijaan hieman pilvisenä päivänä, jona koulut olisivat jo pikku pilteillä alkaneet. Vähemmän jonottamista, vähemmän oksennusta ja vähemmän kirkuvia lapsia, siitä syntyy aina hivenen parempi huvipuistopäivä.


Odottelen pientä taukoa sateesta, jotta pääsisin keräämään kirsikoita pihapuustamme. Voisi se tosin olla ihan mukava kokemus kerätä ne kirsikat tuolla kaatosateessakin. Aion tänään pyöräyttää tämän kesän toisen kirsikkapiirakan. En voi uskoa tuota edellistä lausetta itsekään, vaikka se täysin totta onkin. Minä, joka onnistun täyttämään keittiön savulla ja saamaan palovaroittimen kirkumaan koko patterikapasiteetin voimalla lämmittäessäni mikroruokaa, olen tehnyt kirsikkapiirakkaa onnistuneesti, ja aion väsätä vielä toisenkin. Noh, vaikka falafelien lämmitys mikrossa menisi piloille, saattaa ilmeisesti kirsikkapiirakasta tulla näin nätin näköistä ja älyttömän herkullista:

Omnom.

Ja vielä toinen mukava ilmoitus tähän perään: onnistuin nappaamaan tällaisen helmen Suomalaisesta n. 17 euron hintaan. Kuinka olenkaan hakenut Poelta englanninkielistä kokoelmateosta, josta löytyisi myös runoja, ja tässä niitä on jopa viitisenkymmentä kappaletta. Täydellisyyttä. Näitä saman sarjan kirjoja löytyi myös muista maailmankirjallisuuden mestareista ja heidän töistään, mutten tohkeissani katsonut, keistä. Ihanat, ohuet sivut, kankaiset kannet ja kohtuullinen hinta ovat kuitenkin mielestäni asioita, joiden takia taidan tsekata tuon Suomalaisen hyllyn toistamiseenkin.

Pee Äs. Väänsin Sonispherelle kokonaan oman entryn, kun se vaahtoaminen folk-metallista, rasvaisista kanansiivistä ja kuusen alla kaljamahojensa vieressä lepäävistä musiikin ystävistä ei tähän oikein sopinut. Se siis alempana.

Palaillaan taas ja happyt loppukesät. Minulla kesä loppuu vasta syyskuussa koulun alkaessa. Lisää aurinkoisia päivä siis, kiitos. Ja jos niitä ei ole saatavilla, sitten tällaista kunnon rankkasadetta ja ukkosta. On siinä luonnon raivossa vaan jotain niin kovin jännää.

Raportti.

Sonisphere meni mahtavasti, ja alkuvitutuksista huolimatta ( jota aiheuttivat mm. säännöt, jotka
vaihtuivat vielä Sonispheren aloittavana aamuna ja sitä ennen kymmenisen kertaa sekä älyttömät ohjeet ja kiellot) minulla oli alusta asti oikein hyvä meno päällä. Samoilimme alueella jaistuskelimme nurmikolla kuunnellen hyvää musiikkia. Edes vessajonot ja typerä pullonkorkkien pois heittämiseen pakotus heti porteilla eivät saaneet vitutuskäyrää nousemaan. Jälkeenpäin kuulin, että korkit piti heittää pois siksi, että korkillinen pullo laskettiin heittovälineeksi. Ettei nyt kuitenkin vain olisi taas ahneudesta kyse, sillä alueella myytiin virvoitusjuomia pulloissa, korkilla. Olisin voinut polttaa päreeni myös siitä, ettei aikatauluja kerrottu ennen Sonispheren alkua, ja alueelta niitä sai ostaa viiden euron hintaan. Järkkäreiltäkään ei voinut kuulemma aikatauluja tiedustella, sillä heitä oli ohjeistettu olemaan bändien esiintymisajoista hipihiljaa. Ihmisen ahneus menee usein sairaisiin mittoihin. Tällä kertaa en jaksanut alkaa pohtia ja päivitellä ihmisen mielen toimintaa, vaan tyydyin toteamaan tämän tapahtuman järjestäjien ahneuden menneen totaalisesti naurettavan puolelle. Nauroin epäuskoisesti ja jatkoin matkaani. Olin jo alkuun päättänyt, etten aio itseltäni tätä tapahtumaa pilata märehtimällä muiden ihmisten paskuutta.

Vitutuskäyrä ei noussut myöskään tuntisista ruokajonoista, sillä mukana oli omat eväät, eikä kaljateltassakaan ollut jonoja vaikka alkuun sellaista pelkäsinkin. Join tosin vain yhden siiderin tapahtuman aikana, ja nautin musiikista selvin päin. Oikein miellyttävä ja… no, selkeä kokemus. Selkeä kokemus ei kylläkään monelle vieraalle ollut - maassa makasi ihmisiä kaljamahojensa vieressä, silmät puolitangossa. Toivottavasti joku herätti kaverit pääesiintyjään mennessä, jos se heitä edes kiinnosti. Vaikuttaa nimittäin siltä, että muutamille päämääränä olisi ollut yleinen koko päivän riekkuminen ja maksimaalisen humalatilan saavuttaminen. Piilopulloja oli kyllä alkuodotuksista huolimatta todella helppo alueelle kuljettaa, ja kroisokset saattoivat juoda itsensä aitoon festarikuntoon mös kaljateltassa kolmekolmosen hinnan olessa viidessä eurossa ja puolen litran siiderin seitsemässä. Ainoa haitta näistä nurmikolla röhnöttävistä alkoholin ystävistä oli varmaankin se, että heidän väistämisensä väkimassassa vaati vähintään kohtuullisia akrobatiataitoja ja melko selvää päätä. Ja sitä jälkimmäistä ainakaan ei kaikilla ollut. Onneksi armas Kirjurinluotomme tarjosi lehteviä puita ja muhevia kuusia, joiden alle liikaa nauttinut musiikin ystävä saattoi päänsä painaa siihen asti, kun SPR:n teltasta tultiin noutamaan heidät selvittämään päätään.

Metallica oli aivan mahtava kokemus, taas kerran. Linkin Parkia emme kyenneet kuuntelemaan, joten poistuimme kauemmas väkimassasta nurmikolle istumaan, ja palasimme vasta Metallicaan. Emme jaksaneet raivata tietämme eteen, eikä sinne olisi varmaan enää päässytkään. Metallica oli kuitenkin vähän kauempaakin katsottuna ja kuunneltuna loistava. Hauskinta oli, kun veljeltäni tuli viesti 10 kilometrin päästä Porista: ”Siellä soi nyt Sad But True”. Ja siis silloin ukot todellakin vetivät sitä Sad But Trueta.  Näin se Sonipshere alkoi. Pari uskaliasta festarivierasta kastautuivat Kokemäenjoessa. Saimme keskisormea, kun miehet huomasivat kameramme ja naurumme. 

Metallican jälkeen oma henkilökohtainen suosikkini oli folk-metallia viikinkihengessä vetävä suomalainen Turisas, joka tuli Anthraxin peruttua paikkaamaan tilannetta. Pernaruton puuttuminen kaiveli minua aluksi, mutta tämä muinaissuomalaista henkeä hohkaava bändi sai senkin vähän unohtumaan. Karhuntaljat niskassa metallia viuluilla ja haitareilla säestävän bändin keikan aikana ei voinut olla hymyilemättä. Ja oli se musakin tosi jees.

 

Hetki ennen Metallicaa.

Ja pari kuvaa tietysti itse bändistä...

Oli kyllä mahtava tapahtuma, ja toivottavasti tänne Jumalan selän taa saataisi tuollainen  uudelleenkin. Erityistä miinusta tulee minulta niistä rasvaisista kanansiivistä, joita alueella myytiin. Kanansiivet ynnättynä roskisten hyvin harvaan sijaintiin ja kanalaatikkoon, jonka reunat olivat ehkä kahden sentin korkuiset kerrottuna ihmisten humalatilalla ja tungoksen määrällä on yhtä kuin rasvaa valuva ruohomäki ja kanansiivillä kuorrutettu nurmikenttä. Onneksi meillä oli perseenaluset messissä.

Saatanallinen Naamakirja ja possuflunssa-paniikki

Olen ollut poissa. Taas. Eihän se ole mikään uutinen. Mutta tällä kertaa en ole ollut poissa vain laiskuuttani. Olen kadonnut silkasta katoamisen halusta. On ollut hetkiä, jolloin kaikenlainen julkisuus on ahdistanut. Kai se on ihan tervettäkin näinä päivinä, joina ihmiset julkaisevat netissä kaiken lastensa kuvista ja syntymäajoista anuksen valkaisuun ja jokaiseen yhden illan hekumaan. Johannatukiaismaisesti olen kuitenkin täällä taas, jakamassa ajatuksiani ja elämääni koko ihmisrodun kesken. Ja juuri sillä hetkellä, kun aioin erota Facebookista ja näppäilin salasanani sille varattuun kenttään, rävähti ruudulle viesti ja ystäväpyyntö eräältä vanhalta tutulta sekä toinen mokoma vähän uudemmalta koulututtavuudelta. Enhän minä voinut minnekään lähteä, en vielä. En edes kovasti kaivannut tätä ihmistä, enkä tarvitse koulukavereideni elämien jatkuvaa läsnäoloa näyttöpäätteellä, ovathan he minuun yhteyksissä muutenkin. Se Naamakirja nyt vain sattuu minutkin koukuttamaan jollain tapaa, vaikka olen minimoinut siellä käymisen ja etenkin siellä millään tavalla esiintymisen. Uusi yritys ensi kuussa.

Vietän kesää pääosin täällä maalla perheeni kotitalossa, poissa Porin kelmeistä katuvaloista, jotka loistavat vasten pölyistä kesäyötä valaisten baarista palaavien kotimatkaa. On ollut oikein mukavaa, tosin osin sateista ja kylmää. Niinhän se olisi ollut siellä betoniakvaariossakin, vain vielä masentavammissa määrin. Ei ole mitään lohduttomampaa näkyä, ei mitään rumempaa, kuin harmaana usvana seisova taivas harmaiden betonitalojen yllä. Runollinen mieleni ei vain kykene nauttimaan mistään sellaisen näyn edessä. On joko paettava esteettisempään ympäristöön tai suljettava verhot. Enkä minä pidä pimeydestä keskellä päivää.

Olen kuluttanut aamupäivän peläten H1N1-pandemiaa. Tiedän, ettei tapa ole kaikkein paras aurinkoisen päivän viettämiseen maalla. Luonnolleni en mitään kuitenkaan juuri nyt voi. Tunnen äärimmäistä masennusta taudin johdosta, luen siitä jokaisen uutisen ja punnitsen päässäni vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia välttää sairastuminen. Olen tietysti myös pyöritellyt päässäni sitä hetkeä, kun kuolen kyseisen influenssan komplikaatioihin. Se ei kai tunnu oikein miltään. Kuolen kuumehoureissani sängyn pohjalla, aivot jo osin sammuneena, sielu enää vähäisillä, seitinohuilla siteillä kiinni riutuvassa ruumiissani. Ja kuolemani hetken jälkeen minua vituttaa. Vituttaa enemmän kuin koskaan. Kuolin elämäni alussa, suuret unelmat mielessäni ja elämänhalu huipussaan johonkin perkeleen sikainfluenssaan. Olisin edes kuollut kauneudestani kateellisten kanssasiskojen ilkeän suunnitelman johdosta tai hukuttautunut rakkaudentuskissani viiniin. H1N1-viruksessa sen sijaan ei ole mitään runollista. Koetan kuitenkin olla sairastumatta ennen rokotteen tuloa ja mikäli sairastun, koetan olla kuolematta. Minähän jatkan tätä vuoristorataa muistuttavaa elämääni tämän pandemian jälkeenkin, vieläpä pitkälle. Ainakin siihen asti, kunnes luontoäiti näyttää voimansa uudelleen ja laskee liikkeelle kahta kauheamman viruksen. Ja silloin olen jo mitä todennäköisemmin paljon vanhempi ja maailmaa kokeneempi. Katsotaan sitten, josko olisin valmis lähtemään, jopa niinkin epärunollisella tavalla kuin pandemiaksi levinneen virustaudin johdosta.

Lähdenpä tästä katsastamaan taas kerran Pori Jazzeja, vaikka eipä se katu muuta tarjoa kuin turkkilaisten epäilyttäviä festaripannuja, marttojen lettuja, ylihintaista ja huonolaatuista festarikrääsää sekä liikaa ihmisiä, siis liikaa potentiaalisia sikainfluenssapotilaita. Ensi viikolla olisikin sitten tarjolla Metallicaa mahtavine kanssaesiintyjineen, joihin kuuluvat muun muassa sellaiset nimet kuin Anthrax, Machine Head ja Mastodon. Olen toki innoissani tästä 60 000 ihmistä vetävästä metallitapahtumasta, mutta luonnollisesti luulotautisena olen myös huolestunut. No, jos siellä kuhisee sikainfluenssapöpöjä niiden tavallisen flunssan, nuhakuumeen ja hepatiitin lisäksi voin vain todeta Manowar-yhyteen laulun sanoin: They can't stop us, let 'em try! For Heavy Metal we will die!

Palaillaan.

Kevään merkkejä

Aurinko on paistanut ja pakkanen on silti repinyt kasvojeni ihoa. Tuntui kuin pienenpienet mattopuukot olisivat tanssineet naamallani ilkikurisesti tänään, kun kävelin luennolle. Ryhmästä puuttui useita henkilöitä, joiden olisi kuulunut esitellä tänään tutkimustyönsä dispositio. Heidän ansiostaan nelituntinen luento kesti tunnin. Tunsin taas tutun vitutuksen höyryn nousevan korvistani – miksi edes vaivauduin ylös sängystä? Edes vanha kunnon Vitalis-pakkasrasva ei kuulemma auta tähän mattopuukon terien festivaaliin. Se on pahasta ja varmaan aiheuttaa syöpääkin, kuten vähän kaikki muukin nykyään. Tällaisina pakkasaamuina tajuan, kuinka kaipaankaan punaista, rämisevää Opeliani. Sekin olisi täyttänyt tänä vuonna 21.

Silti, mattopuukoista huolimatta, tajuan kevään tulleen. Minua ei ahdista, ei ainakaan niin paljoa kuin pitkin talvea. Se on tietysti se suurin kevään merkki. Myös perhoskämmekkäni on alkanut kasvattaa uutta kukkavanaa. Olen aivan hemmetin ylpeä – olen onnistunut tappamaan kaktuksetkin janoon. Tällä hetkellä ikkunalaudallani on kaksi pientä kaktusta melko huonossa hapessa. En tiedä, mikä niitä tällä kertaa vaivaa. Onneksi orkidea, silmäni ilo, on elossa. Kevään tiedän tuleen myös enenevästä auringonpaisteen määrästä. Tänään minua tosin vitutti se, kuinka petollinen aurinko osasikaan olla – paistoi kasvoilleni ja maalasi pölyiset kadut hehkullaan niin, että luulin mittarin olevan plussan puolella. Toivottavasti jo loppuviikosta saan unohtaa Vitaliksen ja Opelin kaipuun.

En kuitenkaan aio lätistä runollisesti kevään merkeistä ja siteerata Eino Leinon luonnon kauneudelle omistettuja säkeitä. En aio turista ojanpientareelle työntyvistä leskenlehdistä ja niiden keskeltä pilkottavasta pulsusta, joka on rohkaistunut pitämään juominkeja ojan pohjalla lämpimän kevätsään salliessa. Minä aion valittaa. Aion valittaa keväästä, ja vielä tarkemmin sanottuna kevään muotioikusta, joka saa estetiikkaa ja kauniita ihmisiä rakastavat silmäni itkemään verta. 

Haaremihousut. Siinä se tuli. Se sana ei ehkä kuulosta ihan niin kauhealta kuin todellisuus. Sanan fyysinen olomuoto taas on jotain järkyttävää. Onhan noita ollut jo jonkin aikaa, mutta en olisi ikinä uskonut, että näin suuri osa ihmisistä lankeaa tuohon muotiin. So many fashion victims! No, meneväthän ihmiset sankoin joukoin katsomaan 50-vuotiasta harakkaa pomppimassa alusvaatteissa ja vielä maksavat siitä (ei tarvinnee mainita, etten ole mikään Madonnan, ainakaan sen nykymadonnan, fani). Ihmiset myös tykkäävät maksalaatikosta ja pitävät isoja, karvaisia hämähäkkejä lemmikkeinään. Jotkut pitävät isoja karvaisia miehiä, jotka röyhtäilevät kuuluvasti, eivät tee kotitöitä, tölläävät formuloita ja käyttävät ravinnonlähteenään pääasiassa kaljaa. Miksei sitten haaremihousujakin? Niin, miksei. 



Olen aina ollut siinä käsityksessä, että pukeutumalla koetetaan paitsi peittää vartalon strategiset paikat, myös näyttää hyvältä. Olen myös kuullut sellaista, että erilaisilla vaatekappaleilla yleensä korostetaan niitä vartalon parhaita puolia tai peitetään jotain, joka ei itseä kovasti miellytä. Mitä varten ovat haaremihousut aka. paskahousut, joiksi niitä kavereiden kanssa siteeraamme? Onko tarkoitus luoda illuusio mahdollisimman lyhyistä jaloista, rajusti paksunevista reisistä ja vanhan papan perseestä, joka roikkuu maassa saakka? Minusta haaremihousujen etu- ja takapuoli näyttävät myös aivan samalta, onko siis tarkoitus esittää, että housuja käyttävällä henkilöllä olisi perse etupuolellakin? That´s sexy. Olen myös miettinyt, mitä tarkoitusta varten ne housut on keksitty, ellei vaarinperse-illuusiota varten. Ehkä housujen tarkoitus on mahduttaa sisäänsä paljon sitä itseään. Housuja käyttävä henkilö voisi sontia housuunsa 40kg paskaa, eikä tarvitsisi käydä pytyllä lainkaan. Hajuhaitat tosin olisivat ilmeisiä. Ehkä materiaali on hajunpitävää. Voivat ne olla myös aikuisten vaippaa varten. Olen kuullut teorian myös niiden alkuperästä – housuthan ovat siis samanlaiset kuin Disneyn kaikille tutuksi tekemän Aladdinin. Nämä tuhannen ja yhden yön pöksyt ovat kuulemani tarinan mukaan sitä varten, jos niiden käyttäjä sattuisi munimaan munan, josta syntyy jumalallinen olento. Muna mahtuisi housuihin, ja sitä vois hautoakin siellä. En tiedä, oliko tuo tarina vain kaverini kaistapäisen mielikuvituksen tuotetta, mutta ainakin se on parempi kuin huonoa huumorintajua edustava, väsynyt paskatarina. Kai.



Ne housut ovat kyllä taas yksi asia, jota en koskaan tule pukemaan päälleni. Muita tällaisia asioita ovat muun muassa ylikulutetut, mauttomilla tribaaleilla koristellut farkut, crocsit ja pyöräilyshortsit. Toisaalta olen kyllä vähän peloissani näiden haaremihousujen suhteen – sanoinhan minä aikoinani, etten koskaan pukisi ylleni pillifarkkuja.

Tulipas taas valitettua. Tuntuu heti paljon kevyemmältä. Toivottavasti tämä keveys jatkuu – olen nimittäin menossa jumppaamaan, ensimmäistä kertaa elämässäni. Yliopisto tarjoaa minulle mahdollisuuden käydä läheisellä kuntosalilla ohjatuissa jumpissa halvalla, ja minähän käytän sen tilaisuuden. Ostin jo Active Burn-nimistä rasvanpolttojuomaa tukemaan laihtumistani. Ainakin siinä on psykosomaattinen vaikutus, jos ei muu. Laihduin nimittäin kerran kyseisen tökötin ja pienimuotoisen liikunnan avulla nopeasti neljä kiloa. Varsin tehokas plasebo.

Aion mennä jumpalle vielä kaksi-kolme kertaa tällä viikolla. Siihen liittyy kylläkin pelkoja. Olen huonokuntoinen ihminen, joka ei ole koskaan ennen jumpannut ala-asteen outoja hyppelyjä rummun tahdissa lukuun ottamatta. Odotan niitä sääliviä katseita ja naurunremahduksia. Odotan supertimmejä ja nättejä tyttöjä kalliissa urheiluvermeissään. Minulla on ylläni Elloksen ilmaislahjana tullut urheilusetti, joka ei kaiketi ole oikein mitään merkkiä. Noh, pakko mennä kokeilemaan. Puin tässä yhtenä päivänä uudet bikini ylleni. Päässäni näytin norsulta, peilissä kai ihan normaalikokoiselta tytöltä. Kyllä tämän yhteiskunnan vaikutukset kaikkiin pikkuhiljaa pureutuvat, sitä ei kai voi estää. Olen niin iloinen, että olen parantumaton hedonisti ja ruoka on elämäni suurin rakkaus (tai ehkä suurin heti mieheni ja kissani jälkeen). Muuten olisin kai luuloineni ja Active Burn-plaseboineni pelkkä ihmisennahkanahkapäällysteinen luukasa. Täytyisi vain käyttää lumppuja, jotka antaisivat illuusion siitä, että minulla olisi edes jotain muotoa kropassani. Sitten olisi varmaan jo käyttöä niille massiivisen perseen luoville haaremihousuillekin.



Kuvina tällä kertaa kasa kauniita haaremihousuja. Kuvat: Gina Tricot, Topshop

Tarina sadistisen, hullun ja kyynisen vanhan ämmän valaistumisesta

Olen kai viimein havahtunut siihen tosiasiaan kunnolla. Olen jollain tapaa hullu. En sano sitä asiaa itselleni ylpeästi. En ole siitä ylpeä. En enää. Oikeastaan pelkään sitä – kuinka hulluksi minä vielä tulen? Milloin istun neljän valkoisen seinän sisässä paikassa, jossa kaikki terävät esineet on piilotettu? Hulluuteni on aiheuttanut minulle myös masennusta. Ehkä masennukseni on aiheuttanut hulluutta. On todellinen kirous olla Neptunuksen tytär.

Olen muutaman kerran elämäni aikana kärsinyt masennustiloista. Olen itkenyt, olen ollut ahdistunut ilman syytä. Olen elänyt jokaisen päivän sydäntä puristavan, selittämättömän kivun kourissa. Se kausi on aina mennyt ohi – olen myös iloinnut, nauranut ja nauttinut. Rakastanut elämää.

En ole koskaan syönyt minkäänlaisia lääkkeitä. Tiedän, että jotkut kavereistani ja tutuistani niitä käyttävät tai ovat käyttäneet. Tämä alakuloisuus tuntuu olevan oikea kansanvitsaus. Tuskin me mitään muuta voisimmekaan olla tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa korostetaan yksilön arvoa sitä kuitenkaan kenellekään suomatta – vain koneiston rattaissa, mutterina tai yhtenä kammen pyörittäjänä, sinä olet jotain. En silti ole kokenutkaan tarvitsevani mitään lääkitystä, en usko masennustilani olleen koskaan niin paha. Naapurintätimme ei peseytynyt saati vaihtanut vaatteitaan moneen viikkoon. Hän huusi Jeesusta apuun, hakkasi seinää ja kertoi juttuja seinänaapuristaan, joka oli kuulemma heitellyt hänen armaat kukkansa pitkin pihaa. Tämä naapuri oli istunut nätisti omassa kämpässään ja jokainen rehu tönötti purkissaan nätisti naisen verannalla, kun hän kutsui ohikulkijoita tätä karmeaa hävitystä katsomaan. Minä olen sentään aina peseytynyt, pukeutunut nätisti ja meikannutkin. Muistan kyllä viikon, jolloin uin niin syvässä paskassa, ettei olisi tehnyt mieli pestä edes hampaita. Tein sen kuitenkin ja kävin suihkussa myös. En ole nähnyt näkyjä (mitä nyt muutaman haamun, mutta niiden aitoudestahan en voi mennä takuuseen) enkä ole huutanut Jeesusta apuun. Ehkä olisinkin huutanut, jos olisin uskonut, että hän tulisi. Siitä asiasta olen kuitenkin lapsesta saakka ollut varma – Jesse ei auta, eikä auta isä Jumalakaan.

Tällä hetkellä en tiedä, luokittelisinko itseni masentuneeksi. Olen kylläkin kyllästynyt, vittuuntunut ja muuttumassa hyvin kyyniseksi ihmiseksi. Olen tajunnut, harmillista kyllä, mikä ihmiskunta on. Olen ymmärtänyt, että kehityksemme ei ole edennyt paskaakaan. Teoriassa ehkä, käytännössä ei. Tämä vitutus alkoi siitä päivästä, kun menetin uskoni ihmiseen.

Minua voisi, monen mielestä hyvällä syyllä, kutsua rasistiksi, sadistiksi ja itsekkääksi paskaksi. Minusta on nimittäin tullut maailmaa syleilevän humanistin alun sijasta jokin muu. Vanha kyyninen akka olisi kai sopiva ilmaus. Miksi vanha? Täytin juuri 21. Lähden usein baarista jo yhden aikaan. Katson Aamu Tv:tä ja painan volyymiä lujemmalle kun uutiset alkavat. Nukun harvemmin seksikkäässä pienessä satiiniyöpaidassa kuin valtavissa Nanson mammavetimissä. Kai syynä on osaksi vuodenaika – talvella ei huvita nukkua ihoon liimautuvassa, jääkylmässä satiinirievussa, joka vaivoin peittää keskivartalon strategisimmat alueet. Vuodenaikaa on niin mukava käyttää tekosyynä – niin näihin rasittavaa melankoliaa uhkuviin teksteihini kuin vaatteiden käyttöönkin. Miksi kyyninen, rasistinen tai sadistinen? En välitä enää ihmisestä. En yksinkertaisesti jaksa. Ihmiset tappavat toisiaan, raiskaavat, puukottavat päiväkodillisen muksuja, sotivat ja rakentelevat jatko-osia Little Boylle ja Fat Manille. Jos jakaisin sympatiaani ja empatiaani näiden joukkomme mätien omenien uhreja kohtaan, tulisi minusta uhri. Olen jo. Kalat on ikävä kyllä eläinradan empaattisin merkki. Nyt käsitän, miksi horoskoopin laatijat toitottavat, että joskus Kalan empaattisuus voi koitua hänelle itselle haitaksi, jopa kohtaloksi. 

Kun Unicefin sinisiin liiveihin sonnustautunut ker(j)ääjä tulee kysymään, josko haluaisin lahjoittaa ruokaa Ambomaan muksuille, tekisi mieli sanoa, ”etten vittu lahjoita, koska maapallo on jo muutenkin ylikansoittunut, ja nälänhätä on vain palloparkamme epätoivoinen yritys vähentää taakkaansa. Ja ne pirulaiset lisääntyvät silti kuin kanit. Ei auta nälkä eikä aids, ei auta suuri imeväiskuolleisuus ja inisevät malariaa levittävät pörriäiset. Tai no, alunperin se nälänhätä ja muut mukavat pikku vitsaukset ovat imperialistiherrojen aikaansaannosta. Hyväksi se pallolle silti on, kuten myöskin tulivuorepurkaukset, tsunamit ja maanjäristykset. Jos kehitysmaat (kuten Kiina jo nyt tekee) pääsevät jaloilleen ja nousevat kunnon teollisuusmaiksi, ei meillä ole enää toivoa puhtaammasta huomisesta. Niitä ilmastosopimuksista paskat nakkaavia teollisuuspomoja ja rämiseviä, huonosti rakennettuja, myrkkykaasuja ilmoille päästäviä tehtaitako sinä haluat? Siksi siis en lahjoita paskan vertaa. Toivon sinulle myös, arvoisa kerjääjä, pikaista munasarja/pallisyöpää, jotta et omalta osaltasi ylikansoita maailmaa ja lisää tätä ihmisrotua, joka pian kompastuu kurkkuun saakka ulottuviin mätiin omeniinsa ja omaan humaaniuteensa. Hyvää päivänjatkoa.” 

En ehkä olisi ihan noin kusipäinen. Olen tosin hautonut tuota messevää ideaa ajatuksissani. Kuvitellut sen smurffin/smurffiinan ilmettä, kun se kuulee nuo sanat. Yksi yritti viime viikolla estää kävelyni asettumalla ruhonsa kanssa eteeni. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen jo pelkästään, kun sanoin ettei minulla ole aikaa kuunnella hänen asiaansa juuri nyt, on kiire luennolle. Oikeasti olin tosin menossa kotiin nukkumaan. Ehkä joskus vedän kunnon provot, ja toteutan tuon kusipäisen, typerän ja äärettömän ilkeän ideani. Kerääjä-parka on vain tekemässä työtään, toteuttamassa parempaa maailmaa. Tai niin luulee olevansa. Tästä tyhmyydestä ei häntä saa sakottaa.

Minua vituttaa ja masentaa tässä maailmassa myös lukuisat muut asiat. Ärsyttää maksaa veroja kansanedustajien palkkoja varten siitä, että he miettivät päänsä puhki lakupiippujen kohtaloa, ja lopuksi vielä kieltävät ne. He myös suunnittelevat muuttavansa opintotuen lainarahaksi, nostavansa eläkeikää ja kielsivät ne perkeleet myös nuuskan. Minulle on aivan se ja se sama, työntääkö joku poskeensa tikkarin, molon tai nuuskapallon. Se ei minua koske millään lailla, eikä sen siis pitäisi minua kalvaa. Tupakka enemmän vituttaa – se haju ja terveyshaitat, joita aiheutuu niillekin, jotka eivät syöpäkäärylettä keuhkoihinsa vedä. Jos jokin tupakkatuote nyt oli ihan pakko kieltää, miksei pölliä mieluummin? Sille olisi sentään ollut peruste. Nyt kiellettiin nuuska ja lakritsipiippu. Myös fazerin neekeri siirtyi ajasta iäisyyteen. Hups, tuli paha sana. Pitäisi hävetä. Pitäisi hävetä varmaan kaikkia lausuntojani tässä tekstissä. Ei vain hävetä. Koen olevani valaistumisen lähteillä. Erilaisen valaistumisen, mitä joskus toivoin joogamatolla istuessani, rauhallisesti hengittäessäni ja mieleni tyhjentäessäni. En ole iloinen tästä valaistumisesta. Enemmän joogamattoa, enemmän meditaatiota. Ehkä joskus saavutan sen kivemman valaistumisen.

Niin, se kivempi valaistuminen. Aion sen saavuttaa. Tai ainakin palauttaa uskoni hyvyyteen. Uskoni siihen, että ihminen voi olla hyvä. Uskoni ihmiseen. Niin ihmeellistä kuin se onkin, säät vaikuttavat minuun. kaudet vaikuttavat minuun. Olen kausi-ihminen. Tällä hetkellä tuntuu tältä. Tuntuu ihan hemmetin viisaalta ja valaistuneelta. Samalla tuntuu aika paskalta. Jossain määrin silti hyvältä – on mukavaa, kun ei tarvitse välittää ihmisestä. Voin jakaa kaiken välittämiseni luonnolle, eläimille ja, no läheisilleni. Eli joistain ihmisistä välitän kyllä. Kuten herra LaVeykin toteaa – ei meidän tarvitse tai pidä välittää muista kuin niistä, joita rakastamme, jotka ovat meille hyviä ja jotka rakastavat meitä. Jokainen huolehtikoon itsestään, omistaan ja tietysti siitä, mistä itse haluaa huolehtia. Rakasta ambomaan lapsia jos siltä tuntuu. Minusta ei tunnu.

Linnut laulavat ulkona ja aurinko osoittaa jokaisen kannettavani näytöllä lepäävän pölyhiukkasen. Olisi varmaan käyttöä liinalle. Veranta on kokonaan sula, ja muistan kesät. Makasin aina tuolla verannalla, patjalla sen puiden päällä. Tekisi mieli tehdä niin nytkin. Taidan tyytyä lenkkeilemään. Iltapäivällä kummitätini vierailee, ja illalla painun bileisiin itse paholaiseksi pukeutuneena. Seksikkääksi paholaiseksi tietenkin, en vihtahousuiseksi ja pukinsarviseksi gargoiliksi. Olen illlalla upea ja kaunis. Olen nytkin. Ilma on kaunis. Kevät on tuloillaan. Pikkuhiljaa, mutta onpahan kuitenkin. Minusta tuntuu ihan hyvältä. Ehkä tästä alkaa taas uusi kausi, edellisen päätös ja toisen alku. Ehkä minä opin taas luottamaan ihmiseen, välittämään ihmisestä. Ehkä ensi kerralla en sano Unicefin kerjääjälle ei. Ehkä ensi kerralla, kun kirjoitan jotain tänne blogiin, se ei ole pelkkää valitusta, huonoa kielenkäyttöä ja alakuloa. Ehkä olen onnellinen.

Kimblen ja Simsin peluusta, yöstä ulkosalla ja muusta turhasta

En kykene asialliseen ja ajallaan tapahtuvaan koulutöiden tekemiseen. Eihän se silti ollut itselleni mikään yllätys, kun kaverini lähetti sähköpostiini oman osansa ryhmätyöstämme, enkä minä ollut askarrellutpaskarrellut yhtään mitään. Sen sijaan olen pelannut kehittävää ja hyödyllistä Sims2-peliä silmät turvoten ja vettä tihkuen yötä myöten. Tein kummitustalon, jonne muutin Lenore-nimisen naisen, Edgar-nimisen vampyyrin näköisen ukon ja heidän mustan kissansa Pluton. Kyseinen perhe on varmaan tämän hetken lempparini, ja pakonomainen pelaaminen jatkuu takuulla tänäänkin. Niin kauan kuin nämä rakkaat simini kissoineen maatuvat talonsa takapihan virtuaaliseen mutta silti harvinaisen pelottavan näköiseen hautausmaahan. Tai no, Lenore on raskaana – hänen kuolemansa jälkeen ohjailen varmaan Annabel Leetä tai poikaa, jolle en ole kuitenkaan vielä miettinyt nimeä. Kun vanhana mummona makaan sairaalasängyssä laitosruoka naamani edessä ja viereisen sängyn kääkkä retostelee hyväntekeväisyystyöllään, matkailullaan ja lukuisilla muilla sosiaalista arvoa saaneilla elämänsä teoilla, minä mietin omaani, joka kului sims-perheeni mahtavaa sukua eteenpäin luotsatessa. Lääkepäissäni ja dementian kourissa olen ylpeä saavutuksistani – kasvatinhan monen monta virtuaalista sukupolvea mahtavassa Ravenhillin kartanossa.

Ei minulla oikeastaan ole ihmeempää asiaa. Eikä kai tarvitsekaan olla. Yleensä minulla on pakottava tarve kirjoittaa yhdestä asiasta – sellaisesta, josta saan lyhyen romaanin pituisen tekstin aikaan. Tällä kertaa lätisen niitä näitä surkeasta Sims2-peliin ja alkoholin väärinkäyttöön kulminoituvasta elämästäni.

Olin siis keskiviikkona baarissa. Meidän piti mieheni kanssa käydä ”yhdellä”, mutta näimmekin pari ystävääni, ja seuraamme liittyi myöhemmin myös lisää tuttuja naamoja. Tuli sitten istuttua torin laidalla sijaitsevassa pubissa siideri nokan edessä valomerkkiin saakka. Osa lähti yökerhoon, jonne myös minä lupasin mennä, mutta matka taittuikin kaverin kaverin asuntoon. Siellä kuunneltiin live-kitaransoittoa ja fiilisteltiin jonkinlaisten tuoremehuun sekoitettujen viinapaukkujen kanssa. Viideltä aamulla heräsin olkkarimme lattialta puoliksi syöty kippo raejuustoa nokan edessä sekä kuorsaava mies (siis omani tietenkin) vieressäni. Pesin meikit ja raahauduin sänkyyn nukkumaan. Seuraava päivä menikin sitten iltapäivään saakka nukkuessa. Aamiaiseksi söin tortillasipsejä ja herkkumunkkia. Elän ihanan terveellistä elämää. Operaatio rantakunto jatkuu heti, kun pakkaset hellittävät ja pääsen lenkkeilemään (as if).



Koko viikko on mennyt muutenkin kuin unessa ja kroonisesta väsymyspäänsärystä ja sen aiheuttamasta hypokondriasta kärsien – valvoin nimittäin koko sunnuntain ja maanantain välisen yön ulkosalla istuen. Kyllä siinä peitot ja michelin-vaatteet päällä pakkasessa värjötellessä tuli muutamaan kertaan mietittyä, miksi. Miksi hitossa teen tätä. Heinäkuussa onneksi kaikki korvautuu, kun pääsee katsomaan taas niitä hikisiä, rikkaita, vanhoja äijiä heilumassa lavalla. Niin se vaan menee – Hetfield ja kumppanit istuvat kullatuissa vessoissaan ja minä värjöttelen ulkona koko yön ja maksan liki satasen päästäkseni näkemään ja kuulemaan heidät livenä. Odotan kyllä innolla keikkaa ja sitä, mitä lisäyksiä jo muutenkin upeaan artistikattaukseen tulee. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen, ettei Pori olekaan perseestä.

Jonotus oli silti, ajoittaisesta varpaiden tunnottomuudesta ja kylmänväristyksistä huolimatta, aika hauskaa. Meitä oli jonottamassa pieni kaveriporukka, ja pelasimme Kimbleä (kyllä, omistamme kyseisen pelin), jonka kannet todistivat sen olevan ainakin 70-luvulta peräisin. Myös peleissä nykyään paljon nähty ikäsuositus x-99-vuotialle oli tämän nostalgiaa uhkuvan pelin kansissa 7-88-vuotialle. Kaikki nappulat olivat tallella ja peli moitteettomassa kunnossa – vuosikymmenten saatossa se on kai siis otettu esille laatikostaan vain muutamaan otteeseen. Tai sitten Kimble on ollut jollekin todella rakas ja hyvin pidetty peli (mikä tosin olisi aika surullista). Väsyneet, unen puutteen vuoksi juopumusta vastaavaan tilaan vaipuneet aivomme keksivät myös paljon kuolemattomia juttuja ja lauluja, ja Kimblen nopan vieno kalahdus kaikui iloisesti pitkin Promenadikeskuksen edustaa. Meno oli siis väsynyttä mutta varsin hauskaa.

                                                                                    

Pitänee tästä alkaa valmistautua vieraiden tuloon. Kävin juuri ostamassa Giniä, josta mieheni aikoo uskomattomilla baarimikon taidoillaan taikoa Gin Toniceita. Taas yksi terveellinen päivä takana – tortilla-sipsejä, ranskalaisia perunoita, jäätelöä ja illalla pienimuotoinen ryyppyfest ja ehkä baarireissu. Annan todella rispektit kaverilleni, joka on absolutisti. Minä en siihen kykenisi. Enkä kyllä missään nimessä haluaisikaan kyetä.